Makaan sängyssäni krapulassa (join neljä, siitä seuraa krapula) ja kuuntelen Manic Street Preachersia. Ystäväni tutustutti minut kyseiseen yhtyeeseen joskus kauan sitten kun olimme vasta alkamassa ystävystyä. Tämä levy muistuttaa minua aina ystävästäni.


Olimme eilen ulkona leikkimässä koulutovereiden kanssa karaokea ja kaljaa. Loppuillasta löysin myös oikeita ystäviä, joiden seuraan liityin. Ja tästähän sitten seurasi se, mitä ei pitäisi koskaan seurata. Eli känni-itkua. Minä en koskaan itke kännissä, tiedettäköön. Tai näin oli asia ennen, tähän asti, mutta koska olen näköjään muuttunut nainen, voin myös itkeä kännissä.

Ystäväni, siis se Manics-ystävä, alkoi avautua siitä kuinka minä ja muut ystävämme ovat kohdelleet häntä huonosti, epäoikeudenmukaisesti, suorastaan hylänneet hänet tietämättämme.

Voi luoja että voi ihmiselle tulla paha olo. Ja kun minä olen niin kovasti yrittänyt taistella pahaa oloa vastaan. Tai yleensäkkin opetella elämään normaalisti, ilman että tarvitsee itkeä joka päivä ja ilta ja aamu. Olin vihainen ystävälleni, koska hän pilasi iltani kertomalla että olen käyttäytynyt tyhmästi. Olin siis pahoillani siitä että itselleni tuli paha olo, enkä siksi että ystävälläni oli paha olo. Hämmentävää tajuta kuinka itsekeskeinen ihminen loppujen lopuksi voikaan olla. Ja vielä minä, jonka itsetunto on surkeinta mahdollista laatua. Ilmeisesti näillä kahdella asialla ei ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa.

Toisaalta en osaa sanoa (eikä sillä kai loppupeleissä ole mitään taivalliista merkitystä) johtuiko paha oloni sittenkin suurimmaksi osaksi siitä, että tajusin kuinka kauas ystävästäni olen ajautunut. Me tutustuttiin lukiossa ja oltiin kohta ihan parhaat kaverit. Me ollaan koettu ja nähty ja eletty yhdessä todella paljon kaikkea ihanaa ja vähemmän ihanaa. Ja eilen huomasin kuinka valtavan erilaisia meistä on tullut. Tästä voin syyttää hyvin pitkälti ystäväni ex-miestä, joka ansaitsisi oman lukunsa siitä kuinka ihmisellä voi olla asiat päänsä sisällä sekaisin. Voin myös syyttää omaa menneisyyttäni ja sitä että olen vasta nyt alkanut oikeasti kasvaa, ja olen tehnyt sitä vauhdilla.

Kaikista eniten kuitenkin syytän suomalaisuutta. Meillä on tapana kerätä suuttumusta, vihaa, katkeruutta ja jos jonkinlaista pahaa oloa sisällemme, emmekä päästä sitä ulos ennen kuin äärimmäisessä tilanteessa. Suomalaiset ovat mukamas suoria, mutta tämä mielikuva koskee vain pinnallisia sosiaalisia tilanteita. Todelliset tunteemme me piilotamme, emmekä kerro niistä sitten millään. Emme ainakaan niille, kenelle siitä pitäisi kertoa. Kuten tässä tapauksessa juuri kävi. Ystäväni on itkenyt ja valittanut armaalle poikaystävälleen kuinka häntä kohdellaan huonosti, mutta meillä asianomaisilla ei ole ollut asiasta mitään tietoa. En suostu syyttämään itseäni, tiedä sitten pitäisikö.

Totuushan on, että minä en ole pystynyt myötäelämään ystäväni vaiheita, vaikka sellainen ehkä kuuluisi hyvän ystävän toimenkuvaan. Tämäkään ei varsinaisesti ole kenenkään syy. Olen ollut niin paskana että ystävän onnellisuus on vain tuntunut puukolta selässä. Turruttaa katsoa sivusta toisen yltiöpäistä onnea kun itse ryömii jossain pohjamudissa.

Nyt kun näitä asioita kirjoittelee tunnen taas itseni jotenkin naurettavaksi. Valitan siitä kuinka ystäväni ei ole tuonut asiaa selvästi esille, vaikka hän omasta mielestään on näin tehnyt. Ja samalla valitan siitä kuinka itse voin huonosti kun en osaa puhua ihmisille. Voi tsiisus meidän kanssa. Ihmisenä oleminen on vaikeaa.

Yhteenvetona: kaikki ongelmat, jota elämässäni on, johtuvat siitä että ihmiset eivät osaa puhua toisilleen.