Huomaan ahdistuvani kun ei ole mitään mistä huolehtia.

Onhan minulla stressiä enemmän kuin tarpeeksi. Sitä on ollut viimeaikoina aivan käsittämättömän paljon. Ei riitä, että huono itsetuntoni saa minut pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Töitä on kasaantunut liikaa, ja niitä on tulossa vielä roppakaupalla lisää. Enkä tiedä kuinka selviän tulevasta työharjoittelusta, kun pitäisi tavata tuhat uutta ihmistä ja tehdä kaikkiin vaikutus. Ei myöskään riitä, että velvollisuudet aiheuttavat stressiä ja ahdistusta (jotka aiheuttavat väsymystä ja sairautta, en voi levätä kunnolla). Minun täytyy huolehtia myös siitä kuinka vanhempani käyttäytyvät, toimivat typerästi, julmasti tiedostamatta sitä että minusta on tullut heidän tukahdetun pahoinvointinsa sijaiskärsijä.

Mutta nyt on kevät. Koulu on kohta lopussa (tämähän ei tietenkään tarkoita sitä että työt ja velvollisuudet loppuisivat, ei sinne päinkään) ja aurinko paistaa. Minulla on ystäviä. Minulla on aikaa.

Minulla on aina ollut ystäviä ja aikaa, en vain ole sitä tajunnut. Koska aina on pitänyt huolehtia. Jännittää. Stressata. Tuntuu kuin en olisi koskaan levännyt. En ole antanut itselleni tilaisuutta. Minun on aina pitänyt pärjätä, oma pärjäämiseni on ainut mihin olen voinut tukeutua. Itseeni olen voinut tukeutua. Ja koska minä olen niin reipas ja pärjään niin hyvin itsekseni, en ole tarvinnut muita.
Ennen kuin huomasin olevani eristäytynyt kaikista muista. "Sä et ikinä puhu itsestäsi." "Millanen sä niinku olet?" Oli aika ikävää tajuta että enhän minä oikeasti tiedä millainen olen.

Kyllä minä tiedän miksi en puhu. Enää olisi se isoin askel otettavana. Puhuisin ihmisille.

Oikeastaan olen tällä hetkellä ihan käsittämättömän onnellinen. Tunnen itseni onnekkaaksi (siunatuksi) kun minulla on sellaisia ystäviä kuin on. Eilen olin valmis taas viettämään iltapäivän ja illan kotona, itkien surkeaa (fyysistä ja psyykkistä) olotilaani, stressiäni, huoliani, kaikkea. Kunnes kiharatukkainen ystäväni soitti ja pyysi minut jätskille. Joka sitten venyi pikaruokailuksi (toisinaan olen paha ihminen), jamitteluksi ja leffaksi. Pelastava prinssi.

Yöllä en sitten saanut unta kun vaan ajattelin kaikkea sitä mikä on tekemättä. Tämänpäiväinen ruotsinesitelmä myös vähän jänskätti, vaikkei se ollut mitään normijännitykseeni verrattuna. Kielissä minä olen hyvä, niissä minä pärjään aina. Sain lopulta unta, ja uneksin iskästä, joka huusi minulle jostain aivan käsittämättömästä asiasta, johon olin kaiken lisäksi syytön. Sinänsä outoa, koska iskä ei ole koskaan, ei ikinä huutanut minulle mistään. Ei edes korottanut ääntään. Tuo uni varmaan kertoikin siitä helvetinmoisesta turvattomuudentunteesta, jonka olen vihdoin päästänyt pihalle.

Se esitelmä meni ihan hienosti, saatiin tosi hyvä palaute. Sain myös 3:n tentistä josta ajattelin juuri ja juuri päässeeni läpi. Löysin itseni tänään keskeltä isoja ja tummiinpukeutuneita rokkijätkiä. Muusikoita. Tuli vähän hassu olo: mitä minä täällä teen. Mutta minä olen osa sitä yhteisöä, niin hullulta kuin se tuntuukin. Enkä minä ole ihan huono siinä mitä teen. Kunhan vain uskallan yrittää.

Ahh, nyt alkaa taas löytyä sellaista elämäniloa ja sisäistä voimaa, uskoa, jota minä tarvitsen todella paljon. Minun läheisriippuvuuteni tarvitsee jonkin korvikkeen. En tahdo palata entiseen. Tahdon olla tyytyväinen itseeni, ihan kokonaan. En siihen ulkokuoreen ja huijaukseen johon olen itsekin alkanut uskoa. En halua olla riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäni. En tahdo roikkua pojassa, joka on kaukana ja saavuttamaton. Niitä poikia on ollut liikaa. Toivon kuitenkin edelleen, että tästä yhdestä kaukaisesta voisi vielä tulla läheinen. En vaan vielä tiedä miten siihen tavoitteeseen pääsisin. Kai täytyy vaan toivoa ja uskoa . Ja sitä kolmatta. Mutta ei vielä, ei todellakaan. Sitä en vielä uskalla pitkään aikaan.