Tänään minulla alkoi työharjoittelu. Minua jännitti kovasti ja nukuin huonosti edellisenä yönä. Töissä oli kuitenkin tosi mukavia ihmisiä ja rento meininki. Eikä minun tarvinnut tehdä mitään oikeeta, sain vain puuhastella kaikkea periaatteessa tylsää, mutta kuitenkin tosi tarpellista. Ja sellainen puuhastelu on todella terapeuttista kun on koko kevään stressannut kaiken typerän takia. Ja varmasti tuollakin saa tehdä ihan oikeita töitä kunhan pääsen mukaan kuvioihin paremmin. Jee.

Luin kirjoituksia äideille. Ne laittoivat itkemään. Kirjoitin omalle äidille, ei sillä että haluaisin hänen sitä koskaan lukevan, ei todellakaan. Vaan siksi, että halusin kirjoittaa.

Äiti.

En minä tiennyt mitä minulta puuttui ennen kuin se minulle osoitettiin. Samalla opin itsestäni kamalan paljon. Samalla opin tuntemaan sinua, vaikka emme sanaakaan asiasta vaihtaneet. Näin itsessäni sinut, sinussa itseni.

Minusta ei kuitenkaan tarvitse tulla sellaista kuin sinä. Minä voin oppia näyttämään, että rakastan. Minun ei tarvitse piiloutua minkään kuoren taakse.

Kyllä sinä olet minusta pitänyt huolta. Ottanut kiinni silloin kun olen ollut kaatumassa. Mutta et sinä ole minua rakastanut, et ainakaan ääneen. Et ainakaan selvin päin.

Äiti, minä yritän kovasti rakastaa sinua, mutta sinä olet tehnyt siitä kamalan vaikeaa. Vaikeinta on hyväksyä se, että minä en voi koskaan olla sinulle niin läheinen kuin pitäisi.


Kävin äsken syömässä kouluystävien kanssa. Vatsa täyttyi mutta tuli tyhjä olo. Että tässä tämäkin päivä nyt vaan meni, tapasin uusia ihmisiä ja tein uusia jänniä juttuja ja tapasin ystäviä, mutta mitäs sitten. Mitä odotettavaa minulla on? Tyhjää.

Mutta toinen kouluystävä on lähentynyt tässä menneen kuukauden aikana mukavasti. Me ollaan oltu vähän etäisiä, mutta on pikkuhiljaa alettu löytää toisemme. Tässä ystävässä on vaan sellaista aitoutta ja avoimuutta joka pelottaa minua. Minunkin nimittäin pitäisi olla aito ja avoin, mutta eihän se sovi.

Olen nyt aika pitkään kärvistellyt sen asian kanssa, että puhuminen on vaikeaa ja minä olen pelokas jnejnejne. Jospa vihdoin päästäisin irti?

Herra kusiaivoistakaan ei kuulu. En ole ollenkaan yllättynyt. Vituttaa vaan se että en voi päästää siitä kunnolla irti ennen kuin se sanoo sanansa. Eniten pelottaa (no ei sillä tavalla pelota vaan sillei eri tavalla niinq) että se vastaa jotain pikkusievää, että en tiiä, oot kiva mut katellaan. Että se vastaus jättää tyhjän olon. Olen melkein varma että sieltä tulee sellainen. Sitäkin pahempaa on jos se ei vastaa ollenkaan. Koska siinäkin tapauksessa minä roikun siinä ja elättelen toivoja, joita ei pitäisi elätellä. Mutta en minä itselleni mitään voi.

Tänään oli itseasiassa typerä olo kun menin lähettämään sen postin. Koska töiden jälkeen tunsin itseni energiseksi ja iloiseksikin, monella tapaa normaaliksi siis. Mutta totuushan on että se oli pakko lähettää, minua nääs vituttaa tällainen venkoilu. Vituttaa toisen unohtaminen. Ei ole ensimmäinen kerta kun niin käy. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, herra ilmoittaa kohta että hänellä on tyttöystävä. Tai siis herran kaveri ilmoittaa. Vitsi miehet on ihania. Voisin ryhtyä lesboksi.