I can see clearly now the rain has gone
I can see all obstacles in my way

It's gonna be a bright, bright sunshiny day. Or whatever it is they sing.

Paljon selkeämpi olo kuin... pitkään aikaan.

Olin taas raskaana viime yönä. Tällä kertaa en sentään synnyttänyt, mutta olin hyvin lähellä. Juhlistaakseen syntyvää lapsenlasta äiti toi lonkeroa ja muuta alkoholipitoista. Kiitti, äiti.
Ja sitten olin iskän kyydissä (myös entisaikojen hyvä ystäväni, manipuloiva naikkonen sekä eräs vanhempi serkkuni, tosi mukava mutta aika etäinen, pitkäaikainen vanhapiika kunnes löysi miehen vähän aikaa sitten, olivat kyydissä). Iskä ajoi autolla seinään äkkipikaisuuttaan. Minä pomppasin pois kyydistä ja sanoin, etten aijo enää matkustaa tuossa kyydissä, ikinä. Sen sanottuani lähdin kävelemään (suuren mahani kanssa) ja olo oli aika neutraali. Kyllästynyt.

I'm moving on. Finally.

Just don't let your future repeat your past
Away with your faded photographs
They're colours on paper that won't last

Kie Von Hertzen sanoi, että tuo levy tulee olemaan pelastus monille ihmisille tässä ajassa. Vaikka kuulostaa liioittelulta sanoa, että tuo levy olisi minun Jeesukseni, ymmärrän täysin Kien vastauksen. Näinhän se on. Jos tuo levy olisi henkilö, se olisi Jeesus. Ne sanat, ne tunnelmat, se musiikki, ne vahvistavat, vaikka oikeasti se olen minä joka vahvistaa, sisältäpäin, mutta ne auttavat minua vahvistumaan, ja tällä kertaa minä en vain hukuttaudu, pakene ja uppoudu musiikkiin (vaikka toki sitäkin teen, sehän on parasta) vaan minä otan siitä jotain itselleni, sillä ne sanat ovat minulle ja niin monille muille tehdyt. You're somewhere in the middle of the rain but your sun is waiting at horizon till the pain has gone and this song is for you my beautiful broken one. Ne kertovat, että minä en ole yksin, ja minä selviän tästä kaikesta ja minä olen sen kaiken arvoinen <3

Mä vaan olen niin hemmetin kateellinen Kaikille Maailman Ihmisille koska Kaikilla Maailman Ihmisillä on joku! Helvetti! Ei minulla vaan ole! En mä voi olla ikinä tyytyväinen, täysin onnellinen, niin kauan kuin mulla ei ole sitä jotain! Mutta kun rakastuminen on minulle pahasta, minä olen sen huomannut että minä sekoan ja unohdan itseni, persoonani ja muutun joksikin saatanan riippukiveksi, Hymisteleväksi sellaiseksi! En minä halua hymistellä niin kuin kaikki muut! Argh! Minä haluan jonkun hanipuppelin, mutta minä en halua mennä pilalle!

Siinä myös yksi syy sille miksi minun ja kiharaisen on pysyteltävä riittävän kaukana toisistamme: Minä muuttuisin siinä suhteessa. Minusta tulisi juuri se hymistelevä pieni olento, joka ei koskaan olisi mistään mitään mieltä, unohtaisi kaiken olevaisen ja ajattelisi vain kiharaista, joka ahdistuisi käytöksestäni ja tarvitsisi omaa tilaa, joka ei ymmärtäisi minua. Enkä minä osaisi tapella.

Mun täytyy edelleen opetella sitä, kuinka sanotaan oma mielipide asiasta ilman että se on jonkun toisen mielipide, ilman että koristelen sitä kukkasilla. Mun täytyy myös opetella siihen, etten välillä suhtaudu skeptisesti kaikkeen ja hauku kaikkea kovaan ääneen. Mun täytyy vittu lopettaa tää analysointi.

Minä en saisi rakastua. Mutta se on liian helppoa. Minä rakastun aina. Heittäydyn menemään ja unohdan itseni kokonaan. Eikä se ole minulle hyväksi. Ripustaudun kiinni, ajattelen vain ja ainoastaan yhtä ja samaa. Inhoan itseäni enkä voi koskaan paljastaa tunteitani koska silloin unelma hajoaisi ja todellisuus tulisi vastaan.

Mitä minä sinusta haluan? On niin vaikea sanoa. Olemme olleet nassut vastakkain, ja jollakin lapsekkaalla, salaisella tavalla olen halunnut mennä vähän pidemmälle. Hyvin salaisella, niin salaisella että se on halunnut aina pysyä salaisena. Sitten kun todellisuus tuli vastaan, halu hävisi. Pelko tuli tilalle. Epämukavuus, hämmennys. En minä tätä halua. Tarvitseeko kysyä miksi? Onko pakko kysyä miksi? Eikö voi vain tyytyä siihen toteamukseen, että todellisuudessa minä en halua. Todellisuudessa meillä on ihanaa, me olemme toisillemme ihanat, mutta. Aina tulee se mutta. Aina ja ikuisesti, ja minulla on suuri tarve määrittää se mutta. Enkö voisi vain antaa olla? En. On puhuttava. On lakattava ajattelemasta ja toivomasta salaisesti, kun se ei kerran ole minulle hyväksi. (mutta kun minä en tahdo, minä tahdon vain roikkua ikuisesti siinä ajatuksessa, että kiharapää on ihana ja minä salaisesti haluan olla enemmän kuin me nyt olemme, enkä tahdo sitä todellisuutta, en tahdo tietää, en tahdo kohdata sitä totuutta että minä en ole hänelle oikea, minä en kelpaa, se on se sana jota pelkään, en minä kelpaa hänelle ja miksi kelpaisinkaan, ei hänkään kelpaa minulle, sillä on jotain parempaa joka odottaa jossain että päästäisin irti ja alkaisin olla minä)

Käväisin mökillä. Sitä ennen käväisin katsomassa potkupalloa kiharapäisen kotona (kolmaskin osapuoli oli toki paikalla). Seuraavana aamuna tapasin vanhemmat. Ne on aivan ihanat vanhemmat. Ne keskustelevat taiteesta ja kulttuurista. Ne on hurmaavia. Sitten kävelimme yhdessä keskustaan ja keskustelimme maailmantilasta, joka on paska. Ja sitten minä menin sinne mökille.

Kun ajoin mökiltä kotiin, itkin vähän sellaista mukavan vapautunutta mutta surumielistä itkua. En oikein tiedä miksi. Ehkä siksi että sain viettää hetkisen laatuaikaa porukoitten ja mummin kanssa, ja mummi antoi rieskan ja vilkutti ovella niin kuin se on aina tehnyt. Mummi on rakas. Itku lähti siitä kun vilkutin mummille takaisin. Sen ilmeessä oli jotain niin surullista ja (rakastavaa) kaipaavaa. Voisin viedä pojat mökille ja mummin luo käymään, mummi saisi seuraa ja pojat sais mahat täyteen. Se vasta olisi kaunista. Ilman porukoita.

Enkä minä puhunut paskaa noissa aiemmissa kirjoituksissa. Potkupalloa katsoessamme keskityin välillä liikaa siihen että istun kiharapään vieressä. Minä inhoan sitä. Kun ei voi keskittyä olennaiseen eli jalkapalloon ja pitää keskittyä siihen, että toinen taas istuu tuossa vieressä enkä minä voi käydä siihen käsiksi vaikka kovasti tekisi mieli.
Huomasin myös, että tällainen ajattelutapa on jotain, mihin minä olen jämähtänyt. Olen liian tottunut siihen, että kun olen kiharapään lähellä, minun täytyy ajatella että mitäpäs jos. Mutta se on hyvin pitkälti fyysistä. Kyllä minä vähän himoitsen sitä. Haluaisin olla fyysisesti lähempänä, en osaa määritellä kuinka paljon mutta paljon enemmän kuin ei ollenkaan.
En halua seurustella, en halua omistaa, en halua puuttua, mutta haluan olla lähellä, haluan kuulua sen elämään. Ja muuten kaikki olisi ok, mutta siitä asti kun lähdin ajamaan mökille olen lähinnä ajatellut kiharapäätä. Ei se ole reilua.

Ajan viettäminen sen kanssa on melkein parasta, mitä tiedän. Melkein. En tiedä mikä on parempaa, mutta varmasti jokin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meistä pitäisi tulla pariskunta. Rakastan kuin veljeä, haluan myös fyysisesti, mutta jokin siinä tökkii. Ja tiedän, että se ajattelee samoin mua kohtaan. Meidän pitäisi joskus puhua tästä, ihan aikuisten oikeesti.

Kyllä ihminen oikeasti tietää mikä sille on hyväksi. Eri asia on, uskaltaako se kuunnella itseään.

Minä uskallan, minä tiedän. Niin helvetin pahalta kuin se tuntuukin, minun on luovuttava siitä ajatuksesta, että kiharapäästä ja minusta tulisi koskaan mitään. Koska kiharapää ei ole minulle hyväksi. Minä ansaitsen pelkästään parasta. Ja parasta on, jos me pysymme vain ystävinä, jotka ovat toisilleen erityisen läheisiä ja rakkaita. Mutta vain ystäviä.

On vaan niin käsittämättömän vaikea uskoa, että elämä voisi tarjota jotain niin hienoa. Tällaiset ystävät joita minulla nyt on, ja sen lisäksi jotain vielä parempaa.