Parhaiden miehisyyksien kanssa on aina niin rattoisaa. Hervotonta naureskelua ei millekkään. Uskomattomia jameja, kerrassaan hienoa tunnelmaa. Ja pitsalle, kuten aina. Keskustelua, ja taas niin paljon naurua että ihmetyttää miten maailmaan mahtuukin niin paljon naurua. Olen niin onnellinen noista ihmisistä ja itsestäni niiden seurassa.

Ja kotiin tullessani olen suruinen ja murheellinen. Herra on kaupungissa. Hän ei halua minun luokseni. Hän ei halua olla minun elämässäni. Ja minulla on ikävä, sillä hän on niin ihmeellisen kaunis. Vaikkei olekaan sellaisella perinteisellä tavalla. Ei mitenkään söpö tai komea, on vaan jotenkin ihmeellisen kaunis.

Minä näen itsessäni sen saman epätoivoisen akan joka eräs ystäväni oli vähän aikaa sitten. Tilanne oli eri, mutta jollain tapaa sama. Tässäkään tapauksessa herra ei varmaankaan tajua asian vakavuutta ja siksi on jättänyt asian sikseen. Koska sille on ihan sama. Koska sen mielestä olen ihan kiva, mutta sillä ei ole mitään tarvetta saada minua osaksi elämäänsä. Ja sekös tekee olostani vielä astetta inhottavamman. Nihkujen nihku. NIHKU!