Vietin (taas) vuorokauden kiharapäisen ihanuuteni kanssa. Inhoan tätä olotilaa kun joudun päästämään sen käsistäni. Kun en ole saanut suutani avattua, kun en ole saanut koskettua vaikka koko ajan haluaisin mennä ihan vähän lähemmäs. Saatana että on turhauttavaa. Tästä pitäisi puhua mutta kun ei. En vaan osaa.

Minä rakastan kovasti ystävänä ja haluan myös enemmän kuin ystävä haluaa toista mutta minä en halua riskeerata ystävyyttä joka on yksi tärkeimmistä ellei jopa se tärkein. Ja minä inhoan tätä oloa kun tuntuu siltä että osa minusta on poissa niin kauan kuin en saa suutani avattua, kun en saa koskettua, niin kauan kuin se ei ole lähellä.

Tämä kidutus pitäisi saada loppumaan jo. Pitäisi oikeasti puhua siitä mitä me ollaan toisillemme. Lopputuloksella ei ole nyt merkitystä, haluan vain että tämä kidutus loppuu.

Dramatisoin nyt ehkä liikaa, mutta tämä tilanne ahdistaa. Jokin sosiaalinen tilanne ahdistaa minua aina. Osaisinko joskus olla ahdistumatta?