Tunnen oloni maailman pienimmäksi. Tämä on minulle tuttu tunne lapsuudesta asti.

Lähtiessäni tänään kotoa tunsin oloni maailman valtiaaksi. Vaikka koko pallo olisi tipahtanut niskaan, olisin sen jaksanut kantaa.

Nyt kun olen takaisin omassa huoneessani, olen surkastunut olemattomiin. Miksi?

Syytä tärkeämmältä tuntuu tällä hetkellä tunteen vastaanottaminen. Minun täytyy ottaa se pelko vastaan eikä sysätä sitä johonkin kauas, jonne se sitten jää kytemään.

Tämä tuntuu rinnassa ja vatsassa. Tunne on lämmin, muttei kovin hyvällä tavalla.

Minun alapuolellani on turvaverkko, johon voin pudota. Sitä verkkoa ei läpäise vaikka tipahtaisi korkealtakin. Minulla on pojat ja musiikki. Ja jos se verkko ohentuisi, tai katoaisi kokonaan, minun täytyy vain olla hullu ja luottaa siihen, että jostain ilmestyy uusi verkko joka minut ottaa vastaan. 'Cause it takes a fool to remane sane.

Todellisessa maailmassa on niin älyttömän pelottavaa elää. Kun minä itse olen vihdoinkin paikalla enkä ole hautautunut jonkin suojamuurin taakse, joka ei läpäise mitään.

Elämän perusluonne on sen epävarmuus. Minä tarvitsisin jotakin vakaata ja pysyvää, mutta mikään tässä maailmassa ei ole vakaata ja pysyvää. Eli pelkonikaan ei ole vakaata ja pysyvää.

Miksi minun pitäisi suojautua elämältä? Ehkä en vain tällä hetkellä osaa nähdä sitä ihanuutta mitä elämä usein on. Keskityn taas liikaa siihen kuinka pirun pelottavaa se on.

Mitä minä kaipaan? Halausta? Läheisyyttä? Hyväksyntää? Jokainen meistä on täällä kuitenkin yksin. Eräs ystäväni ei ole koskaan yksin. Hänellä on joku jonka kautta elää elämäänsä. Minulla ei ole ketään kenen kautta elää, paitsi itseni. Kuitenkaan en pysty elämään millään tavalla parempaa tai todellisempaa elämää kuin hän. Hän hukkuu toiseen, minä hukun itseeni.

Minä kaipaan varmuutta. Eikä sitä voi kukaan minulle luvata. Minä itse olen ainut varmuus, ja siitäkään ei voi koskaan olla täysin varma. Minä olen silti se ainut johon voin luottaa. Ainut.

Minun äitini ei ollut sellainen jonka luota olisi aina saanut turvaa ja tukea. Eikä isäni. Ei siskoni, ei ystäväni. Heidän olisi pitänyt antaa minulle se varmuus, jota en ole koskaan saanut. En ole voinut luottaa kehenkään, en edes itseeni. Siksi olen tällainen kuin olen.

Itserakkaus on ihana asia. Se on ehkä paras asia maailmassa. Koska se on kaiken lähtökohta. Kuten eräs viisas ystäväni sanoi minulle vähän aikaa sitten: rakasta lähimmäistäsi, aloita itsestäsi.