Olen taas ollut menossa niin paljon etten ole kotona konetta ehtinyt avata. Se on oikein mukavaa. Mutta jos se on keino päästä pakoon omia ongelmia, se on vähän huijausta. Minun pitäisi mennä lääkäriin, mutta minen taho. Eli minua pelottaa joten en uskalla joten touhu vain pahenee entisestään. Minä olen edelleen liian hyvä pistämään pään pensaaseen ja toivomaan että ehkä se asia itsestään korjaantuu. Mutta kun ei se mene niin. Asiat korjaantuvat vasta kun ne uskaltaa kohdata. Minun jos kenen tuo pitäisi tietää.

Olen ollut jotenkin outo tänään. Se varmaan johtuu juuri siitä että olen pistänyt pääni pensaaseen, olen taas alkanut pakoilla. Minun ei pitäisi tehdä sitä enää yhtään. Old habits die hard.

Sain palautteen harjoittelujaksosta ja se oli hyvä. Mutta sain myös sätkyt kun ohjaajani sanoi että "se on uskomattoman ärsyttävää" ja luulin että se tarkoitti minua, mutta onneksi ymmärsin väärin.

Näin äsken elokuvan johon en voinut samaistua yhtään ja sekös ärsytti, elokuva ei herättänyt minkäänlaisia tunteita. Ja kaksi parasta ystävääni pitivät sitä yllättävän fiksuna ja hyvänä. Jaksoivat olla kiinnostuneita loppuun asti, kun minua lähinnä vitutti.

Ja nyt vituttaa, pelottaa, ahdistaa, itkettää mutta itku ei vaan tule. Olen vähän neuvoton. Monta asiaa hoidettavana (lääkärikäynti, miten minä lääkärille näin yhtäkkiä menen, mitä ne sanovat, mitä ne tekevät, saanko minä edes aikaa näin äkkiseltään, apua) ja vähän aikaa niiden hoitamiseen ja stressaan vaikka minulla pitäisi olla kivaa koska työt loppuvat ja vapaus alkaa.

Tällä hetkellä kiroan sitä että olen minä.