Pakon edessä olen hoitanut ikäviä ja pelottavia asioita. Ja ollut reipas, eikä reippaus ole verottanut minusta mitään. Reippaus on ollut vain positiivista.

Nyt minä en ole reipas. Olen melankolinen ja rauhallinen. Taivas kirkastuu illaksi ja aurinko laskee talojen taakse, seuraan sitä ikkunastani. Ja juon hyvää olutta. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan tekee mieleni juoda olutta. Humaltua vähän ja nautiskella sen mausta jokaisella kulauksella.

Tämä festareille lähtö on aina jotenkin kamalan stressaavaa. Varsinkin kun meidän jengi koostuu kahdesta tytöstä (naisesta, ihan miten haluatte) ja noin kahdeksasta pojasta. Voinette arvata kenen tehtäväksi kaiken järjestäminen ja järkeily jää. Vaikka meidänhän pitäisi olla se järjetön, yltiötunteellinen sukupuoli. Hmph. Ehkä tämä johtuu vain siitä että me olemme henkisesti vanhimpia. Ja itseasiassa myös fyysisesti. Hmph.

Eikä näissä järjestelyissä niinkään mitään, ollaanhan tämä tehty jo tuhannesti aikaisemmin. Mutta kun nyt on kaikkea typerää mitä pitää ottaa huomioon. Ei sentään naistenvaivoja, tsiisus. Mutta sitten kun on kaikista kiireisintä (knock on wood) ja sateisinta ja kylmintä, festarifiilis täysin hukassa, äiti huutaa minulle puhelimessa, kiroilee ja minä yritän rauhoitella. Siitä tulee niin paha olo.

Pikkuasia, joka sotki äitin päässänsä kehittelemät suunnitelmat. Raivostuttavaa miten jotkut ihmiset kuvittelevat että maailma pyörii heidän suunnitelmiensa, heidän aikataulujensa mukaisesti eikä millään muulla ole merkitystä. RAIVOSTUTTAA! Vaikka enhän minä osaa raivostua. En minä saa. Minä olen aina pelännyt äitiä ja sitä että äiti suuttuu. Helvetti, nythän vasta tajuankin että siskoni mielenvikaisuuden lisäks mun on pitäny varoa koko ajan sanomasta tai tekemästä mitään mikä sais äitin hermostumaan. Mä olen tehnyt sitä huomaamattani ihan pienestä asti. En uskaltanut sanoa äitille että on vessahätä koska äiti oli hermostunut, kiireinen, ärsyyntynyt ja äiti kiroili. Ja voitte vaan arvata mitä siitä seurasi. Ja minä vaan yritin varoa.

Ihmetyttää miten äiti ja tytär voivatkin olla niin erilaisia. Toisaalta, eihän me välttämättä olla. Äitin päällä on tuhat kertaa vahvempi kuori kuin minun päälläni koskaan, enkä minä näe sen läpi. Sieltähän voisi paljastua vaikka mitä. Herkkää ja haurasta mössöä, niin kuin minusta on paljastunut. On vaan pitänyt uskaltaa katsoa sisälle. Mutta miten äiti ei ole nähnyt minua sellaisena kuin minä olen? Kai äiti onkin, mutta ei ole reagoinut. Ei ole kasvattanut minua niin kuin herkkä pieni tyttö pitäisi kasvattaa. On kasvattanut reippaana, sosiaalisena, muista riippumattomana aikuisena. Äiti halusi olla kaveri.

On todella yksinäinen olo. Sellainen, että haluaisin käpertyä sänkyyni ja nousta sieltä sitten kun olen kunnossa ja aurinko paistaa. Haluaisin paeta hetkeksi. Mutta ei, huomenna lähdetään festareille leikkimään sosiaalista, rentoa ja ihanaa minua. Vasta maanantaina saan rauhoittua.