Unessa jäin junan alle, vaunu oikein rullasi päälläni edestakaisin. En minä siihen kuollut, runnouduin vain vähän. Vieritin vaunun pois päältäni ja kierähdin itse pengertä alas, jäiseen veteen. Ongin itseni sieltä ylös, sitten olinkin iskän kyydissä ja jouduin valehtelemaan sille.

Sattuu niin saatanasti. Tai ehkä ei, mutta olen todella surullinen. Kirjoitin yöllä tänne ja toiseen paikkaan, ja nyt kun niitä lukee, tajuaa että eivät ne asiat katoa vaikka yö vaihtuukin päiväksi. Äiti on edelleen mitä on. Se soitti äsken ja kaikki oli ihanaa ja mukavaa (hyvää syntymäpäivää minulle), mutta heti kun ilta tulee, tai iltapäivä jos on kyseessä joulu tai juhannus tai mikä tahansa tekosyy vetää kännit keskellä päivää, ei olekaan enää niin ihanaa ja mukavaa. Äitistä tulee julma. Ja se on minun äitini, minun tärkein ihmiseni, joka on kaikista vaikein ja etäisin vaikka sen pitäisi olla paras ja läheisin. Enkä minä osaa ottaa asiaa puheeksi koska sen taakse piiloutuu aivan liikaa pahoja tunteita.