Lettukestit olivat maukkaat. Juttelimme pitkästä aikaa kahdestaan.

Minä ihastuin, minuun ihastuttiin. Toinen osapuoli teki aloitteen, oli oikein innoissaan aluksi. Minä lämpenin vähän hitaammin, mutta lämpenimpä kuitenkin. Ja sitten toinen osapuoli läksi karkuun. Ei varmasti mitenkään ainutlaatuinen tarina.
Tämä toinen osapuoli vaan tuntui siltä, että haluaisin tutustua häneen kunnolla, sillä meistä voisi tulla hyvät ystävät jos ei muuta. Ja joo joo olen joutunut huomaamaan että tytöt ja pojat eivät voi olla keskenään kovin läheisiä ystäviä ilman että ainakin toinen ihastuu. Mutta silti, tämä toinen osapuoli olisi voinut hoitaa asian edes jollain tavalla. Eikä vaan jättää roikkumaan. Kertoo aika paljon toisen osapuolen kypsyydestä. Tai sitten vain siitä että se on mies.

Osaanko minä sitten päästää irti? En minä tarvitse selittelyjä tai syitä, se mitä tarvitsen on vastaus. Okei, jos itse olisin herran asemassa en todellakaan tietäisi mitä sanoa. En haluaisi myöntää, mutta on hyvin mahdollista että olisin vain hiljaa enkä sanoisi mitään.

Mutta entäs sitten kun me taas nähdään? Se ei asu täällä, mutta maailma on sen verran pieni ja meillä yhteinen ystävä, että kyllä me vielä nähdään. Miten siinä sitten pitää toimia? Vai aikooko se vältellä minua loppuelämänsä?

Tänään ystävän onnellisuutta ei ollut vaikeaa tai ahdistavaa katsoa. Olin jopa hetkellisesti iloinen siitä, että hänellä on asiat niin hyvin kuin ovat. Sillä vielä puoli vuotta sitten kaikki oli tosi huonosti. Onneksi voin myös sanoa että sama pätee minun kohdallani. Että kaikki on paremmin kuin koskaan.