Minä en saisi rakastua. Mutta se on liian helppoa. Minä rakastun aina. Heittäydyn menemään ja unohdan itseni kokonaan. Eikä se ole minulle hyväksi. Ripustaudun kiinni, ajattelen vain ja ainoastaan yhtä ja samaa. Inhoan itseäni enkä voi koskaan paljastaa tunteitani koska silloin unelma hajoaisi ja todellisuus tulisi vastaan.

Mitä minä sinusta haluan? On niin vaikea sanoa. Olemme olleet nassut vastakkain, ja jollakin lapsekkaalla, salaisella tavalla olen halunnut mennä vähän pidemmälle. Hyvin salaisella, niin salaisella että se on halunnut aina pysyä salaisena. Sitten kun todellisuus tuli vastaan, halu hävisi. Pelko tuli tilalle. Epämukavuus, hämmennys. En minä tätä halua. Tarvitseeko kysyä miksi? Onko pakko kysyä miksi? Eikö voi vain tyytyä siihen toteamukseen, että todellisuudessa minä en halua. Todellisuudessa meillä on ihanaa, me olemme toisillemme ihanat, mutta. Aina tulee se mutta. Aina ja ikuisesti, ja minulla on suuri tarve määrittää se mutta. Enkö voisi vain antaa olla? En. On puhuttava. On lakattava ajattelemasta ja toivomasta salaisesti, kun se ei kerran ole minulle hyväksi. (mutta kun minä en tahdo, minä tahdon vain roikkua ikuisesti siinä ajatuksessa, että kiharapää on ihana ja minä salaisesti haluan olla enemmän kuin me nyt olemme, enkä tahdo sitä todellisuutta, en tahdo tietää, en tahdo kohdata sitä totuutta että minä en ole hänelle oikea, minä en kelpaa, se on se sana jota pelkään, en minä kelpaa hänelle ja miksi kelpaisinkaan, ei hänkään kelpaa minulle, sillä on jotain parempaa joka odottaa jossain että päästäisin irti ja alkaisin olla minä)