Luin kaverin horoskooppikirjaa joka selitti minusta aika paljon. Jotkin asiat menivät pieleen, jotkin olivat täysin minua kuvastavia.

Jos rapulapsesta ei pidä riittävästi huolta, jos ei torju niitä lukuisia pelkoja joita rapulapsi kehittelee mielessään, jos ei tarpeeksi vakuuta rapulapselle rakkauttaan, lapsi piiloutuu kuorensa sisään. Niin kuin minulle kävi.

Kumpa äiti olisi rakastanut enemmän. Ollut hellempi. Äiti on aina ollut tiukka kuin viulunkieli, kireä, ärtyisä, kiireinen. Muiden silmissä rento ja hauska. Vapaamielinen. Minäkin olin vapaa. Ei rajoja. Ei rakkautta. Äiti oli rento, kännissä. Kumpa äiti olisi juonut vähemmän.

Olen taas ihastumassa kiharatukkaiseen ystävääni. Olen viettänyt taas liikaa aikaa sen kanssa. Kaikki luulevat meitä pariskunnaksi, me ollaan vaan niin sellaisia. Tuntuisi toisaalta maailman luonnollisimmalta asialta olla sen tyttö, mutta myös jotenkin oudolta, vieraalta, väärältä. Koska tämä ystävä on sellainen henkilö jota minä EN halua omistaa. Minä en halua ottaa siitä vastuuta, sen jos jotain olen oppinut. Sitäpaitsi, kiharatukkainen on hylännyt minut kertaalleen, särkenyt sydämeni sitä edes tajuamatta. Ja silti minä rakastan sen silmiä ja kiharatukkaa ja kaikkea. Mutta en halua omistaa.

Horoskooppikirjakaverini lainasi minulle Tuija Välipakan Härkätanssijan. "Tii ravisti päätään, nälkä ravisti Tiitä. Mutta hän ei halunnut vaivata äitiä."  Minäkään en halunnut vaivata. Koska äiti oli etäinen ja pelottava. Tiin äiti kuoli, minun äitini ei. Minun äitini on edelleen etäinen, muttei niin pelottava. Koska minä alan nähdä sen kuoren alle. Minun pitäisi opettaa äidille läheisyyttä, vaikka se onkin ihan väärin noin päin. Mutta jos minä haluan läheisen äidin, minun on se tehtävä.

Mutta en minä uskalla, minä pelkään.

Ehkä kaikki vielä muuttuu.