Tunnen itseni vanhaksi, kääkäksi, tylsäksi ja harmaaksi älyköksi koska 29-vuotias kämppikseni istuu keittiössä juoden siideriä ystävättärensä kanssa ja suunnittelee 30-vee synttäreitään, joita juhlistetaan Rion karnevaaleilla.
Toiset ihmiset voivat matkustella, Etelä-Amerikka, Aasia, asua ulkomailla pitkiä pätkiä, nähdä enemmän kuin meikäläinen varmaan ikinä pystyy näkemään (toivottavasti ei) ja silti pitää bilettämistä ja parhaana asiana maailmassa ja ruskettunutta ihoa kauneuden ehtona, ja silti odottaa innolla Sinkkuelämää -elokuvaa (pahoitteluni kaikille jotka odottavat sitä innolla, ei minulla ole mitään teitä vastaan mutta en vaan jaksa ymmärtää tuota intoilua) ja olla niin uskomattoman PINNALLISIA vaikka on nähnyt niin paljon.

Kaappi täynnä pikkukenkiä, laukkuja, asusteita. Valkoista, pinkkiä, valkoista, pinkkiä.

Ja se haluaa pitää yhteiset tuparit. Voi jeesus enkä minä osaa vieläkään sanoa ei.

Toisaalta. Tämä anti-minä saa minusta esille pirteämmän puolen, joka ei ole sellainen pakotetun reipas-minä. Se on ehkä vähän pakotetun pirteä, mutta vain vähän. Parempi sekin kuin ylhäisessä yksinäisyydessään paistatteleva minä. Kyllästyttää sellainen. Minä haluan eloa, minä haluan avautumista.