Olen vähän pihalla. Pistivät minut töistä kotiin kun ei siellä ollut hommaa ja olin niin nuhainen. Ihan hyvä että pistivät: minulla on taipumusta tehdä töitä vaikka pää olisi irti, en vaan osaa ottaa vapaata. Enkä halua.

Tulin siis ajoissa kotiin, söin vähän ja sain vatsakivun, menin pitkäkseni (oli muuten hyvin sekava olo) ja sammuin. Ja nyt olen taas tässä. Ja olo on sellainen että voisin tuijottaa seinää suu auki monta tuntia putkeen.

Viime yönä näin unta, jota olen vähän odotellut. Se vaatisi tulkintaa, mutta en ole jaksanut ajatella asiaa vielä yhtään.

Siinä oli kaksi piirakkaa, toisesta vähän jäljellä, toisesta oli vähän otettu. Menin riipimään loppuja toisesta. Iskä oli vieressä ja jäkätin sille siitä kuinka ne jättävät tuollaisia pikkujämiä syömättä ja aloittavat uuden vaikka edellinen on kesken. (Tällainen tilanne on sinänsä nurinkurinen, että minähän niitä jämiä jättäisin ja äitin kuuluisi jäkättää. Iskä ei ikinä sanoisi minulle asiasta, vaikka haluaisi.)
Iskä söi myös piirakkaa, ja sen suuhun osui joku sattuma, jotain, mikä ei kuuluisi piirakkaan. Iskä alkoi ipittää siitä jotain, ja minä yritin kertoa että joskus sellaista sattuu. Että piirakka-aineksiin eksyy jotain mikä ei sinne kuulu, ja että sille vaan ei voi mitään.
Tästä nousi oikein suurikin ongelma iskän mielessä. Ja minä yritin kertoa, että tuollaiset pikkusattumat, ikävyydet, ongelmat kuuluvat elämään, eikä niitä voi vain taikoa pois. Ja iskä oli sitä mieltä että voipas. Iskä intti, että ongelmat voi taikoa pois. Sattumat voi taikoa piirakasta pois.

Unessa käyty keskustelu oli todella painava. Tärkeä. Iskä väitti kuin pieni lapsi, mutta samalla se katsoi vakavana silmiin.
Todellisuudessa minä en ikinä puhu iskän kanssa mistään tärkeästä. Me ei ikinä väitellä mistään, sillä se on aina samaa mieltä kaikesta. Se ei koskaan aiheuta konfliktia, silottelee aina kaikki kulmat. Taikoo elämän pikku ongelmat pois lakaisemalla ne maton alle.

Ehkä tuo kertoo siitä että meidän perheessä on roolit menneet välillä sekaisin. Iskä on käyttäytynyt kuin lapsi minua kohtaan yrittäessään suojella minua elämältä ja itseltään. Tai ei se oikeastaan ole elämältä minua suojellut, on vain ollut joojoo kaiken suhteen. "Mieti ihan itse mikä tuntuu parhaalta ja järkevältä". Sallinut kaiken. Ihan kaiken. Ikinä kieltänyt mitään. Se on lapsellista käytöstä vanhemmalta.


Toisaalta siitä olen aina voinut olla varma, että iskä rakastaa minua. Toisin kuin äitin kohdalla. Iskä on minut hyväksynyt ja pitänyt minusta omalla tavallaan huolta. Harmi vaan että minä en ole pystynyt kunnioittamaan iskää tarpeeksi. Johtuen hyvin pitkälti sen alkoholinkäytöstä. Mikä sekin osaltaan on pakottanut minut käyttäytymään kuin aikuinen.

Nyt kun olen tavallaan aikuinen, ei se tarve olla lapsi ole mihinkään kadonnut. Aikuisuus ei tee yhtään helpompaa siitä, että yrittää uskotella itselleen olevansa rakastettu. Edelleenkin minä haluaisin kuulla sen mitä en koskaan lapsena kuullut. Jos menisin kysymään äitiltä "rakastatko sinä minua?", en yhtään tiedä mitä saisin vastaukseksi. Ei sillä etteikö äiti minua rakastaisi (tämän "tiedän" vain siitä syystä että niin sen vain täytyy olla, mutta en minä sitä ole oikein koskaan tuntenut), mutta se ei vaan kykene sitä ilmaisemaan. Jos sanoisin äitille "minä rakastan sinua", en yhtään tiedä mitä se siihen sanoisi tai miten reagoisi. Varmaan kääntäisi katseensa pois, pakenisi tilanteesta keinolla millä hyvänsä.

Hm. Tämä jatkuu edelleen. Tutustuessani itseeni tutustun itseasiassa äitiini. Ja äitiini tutustuminen taas auttaa selittämään omaa käyttäytymistäni. Se, mikä minusta on tullut ei siis johdu vain siitä alueesta jolla olen kasvanut tai siitä, että vanhempani ovat juoneet liikaa. Se johtuu siitä millaisia vanhempani ovat. Millaiset käyttäytymismallit olen kotoa oppinut.
Minä nimittäin olen jäljennös niistä kahdesta, minussa on hyvin paljon kumpaakin. Toisen puolen haluan peittää koska se on huono ja heikko, toista haluan korostaa koska se on näyttävä ja reipas. Välillä jopa leikin, ettei sitä toista puolta ole olemassa. Mikä sitten on minua? Mikä on äitiä, mikä iskää? Onko minua? Olenko minä vain yhdistelmä niitä kahta joista olen tullut? Vaikea sanoa, enhän minä niitä edes tunne.

Päätän näihin pohdintoihin. Ja suuntaan niiden ihmisten luo joita minä rakastan paljon, mutta jotka eivät minua (vieläkään) tunne. Ja jotta ne tuntisivat minut ja rakastaisivat minua, minun täytyisi näyttää itseni, jota minäkään en tunne. Voi elämää.