Ihmettelin ensin miksi on paha olo vieläkin. Eikö tuollaisen vuodatuksen jälkeen kuuluisi olla hyvä olo?

Otin sitten vanhan kunnon aivotpellolle-menetelmän ja aloin pelaamaan tetristä kunnes tajusin: niin, minähän olen addikti. Ja kun addikti luopuu siitä mistä on riippuvainen, tulee paha olo. Minä luovun toisiin ripustautumisesta ja alan sen sijaan huolehtia itsestäni.

Toisaalta paha olo voi myös johtua siitä että tämän hetken ripustautumisen kohde nro 1 ei edelleenkään vastaa postiini. Oikeastaan en voi moittia. Olen käyttäytynyt epäjohdonmukaisesti ja oudosti. Olen vetäytynyt ja hyökännyt ja pidän edelleen kiinni vaikka se on selvästikin etääntynyt. Se on tehnyt valinnan olla pitämättä minuun yhteyttä, mikä tietenkin aiheuttaa pahaa mieltä. En oikein hoitanut tätä hommaa hyvin. Mutta täytyy sanoa ettei sekään hoitanut. Ja minun täytyi laittaa tuo posti, se oli sisäinen ääni joka niin sanoi enkä voinut olla tottelematta. Kuulen useinkin jos jonkinlaisia ääniä sisältäni, mutta tuo oli jollain tapaa erilainen, ja halusin uskoa sitä.

Mutta se että toinen ignoteeraa täysin on kyllä julmaa. Kun se vaan tajuaisi että on parempi sanoa asia suoraan kuin pidätellä sitä itsellään. Voi voi jos siitä tuntuu pahalta sanoa asia suoraan, mutta se vaan on niin paljon parempi kuin elätellä minkäänlaisia turhia toiveita.

Ja edelleen jaksan ihmetellä sitä kuinka elämä aina osaa heittää kohdalle ne juuri oikeat ihmiset. Koska tämä tapaus on juuri täsmälleen oikea tähän tilanteeseen. Minä uskallan tykätä siitä koska se on tarpeeksi kaukana. Ja minun on pakko keskittyä itseeni koska se on liian kaukana.

Puolisen tuntia sitten kirjoittelin siitä kuinka elämä on täysin turhaa, sattumanvaraista ja arvaamatonta. Nyt kirjoittelen siitä kuinka elämä mukamas toimii jollakin tavalla. Ei se vaan toimi. Minä ihan itse luon näitä yhteyksiä pääni sisällä. Mutta mitäs siitä, se on minun tapani selittää asioita joita ei voi selittää. Ihmisen mieli vain on sellainen että se tarvitsee selityksiä.

Ja minä tarvitsen selityksen siihen miksi herra-en-vaan-voi-vastata-sun-viesteihin ei vaan voi vastata mun viesteihin. Todennäköisesti sillekään ei ole selitystä. Perkele.


Ei jumaliste, eiköhän totuus ole se, että parasta tällä hetkellä olisi että saisin olla yksin. Koska jos herra nyt keksisikin jonkun uskomattoman selityksen ja haluaisikin olla ihanasti kanssani, en tiedä olisiko se terveellistä mielenterveyteni kannalta. Koska minä vain ripustautuisin.

Hiukan turhauttavaa.

Ei minun tarvitse ripustautua. Koska ripustautuminen on oire minun läheisyydenpelostani. Minun ei tarvitse pelätä läheisyyttä. Ei sitä, että toinen tuntisi minut ja minä antaisin itsestäni jotain toiselle, ei sitä että toinen tulisi liian lähelle. Mutta kyllä minä vaan taidan edelleen pelätä kovasti.

Parasta voisi myös olla se, että saisin olla tämän herran kanssa ihan oikeasti. Koska sillähän sitä tulisi kohdattua kaikki mikä niin kamalasti pelottaa. Koska minusta tuntuu että tämä ihminen on sellainen, jolle haluaisin puhua itsestäni. Ja haluaisin ihan hirveästi muutakin mutta en nyt lähde siitä kirjoittelemaan koska muuten en saa unta ikinä.