Harmittaa.

Mutta äsken ollessani liukuportaissa matkalla ruokakauppaan ajattelin, että MINÄ RAKASTAN ITSEÄNI! Ja se kuulosti päässäni kamalan itsekkäältä, mutta eihän se oikeasti ole. Minun kuuluu rakastaa itseäni, eikö niin?

Joku setä kirjoitti hesarissa tänään elämän tarkoituksesta. Että se käännös on vähän outo. Koska Meaning of life = elämän merkitys. Mitä elämä merkitsee, ei mikä sen tarkoitus on. What's the purpose of your life? Vähänkö kuulostaa kamalalta.
Setä kirjoitteli siitä kuinka elämä pitää kokea. Kokeminen ja kokemusten jakaminen, se on elämää. Eikä kokemisen tarvitse tarkoittaa mitään extremeä, syöminenkin on kokemista. Suussani maistuu banaani ja vatsani on täynnä, minä siis koen jotain. Selkälihaksiini sattuu taas, senkin minä koen.

Olenpa tänään hajanainen.

Ei minusta olisi herran tyttöystäväksi ollutkaan. Tai kenenkään muunkaan. Moni asia minussa on kuitenkin muuttunut tässä kevään aikana. Minä kasvan hirmuista vauhtia. Kuitenkin tarvitsisin vielä kunnon itkuja, vähän on sellainen olo. Itkuja itseni takia, ei äitini tai herran, joka oikeasti on pieni poika, takia. Mutta minä vaan lykkään. Ties kuinka pitkälle taas.

Minä myös näytän paremmalta ja ennen kaikkea minä tunnen itseni paremmaksi, paaaljon paremmaksi. Tuo työyhteisö on auttanut asiaa hirveästi, vaikken siellä vielä olekaan ollut kuin pari päivää.

Kaikki vaan on niin haurasta että pelottaa. Eäh, eihän pelota. Pelko on jotain ihan muuta kuin tämä mitä nyt tunnen. Ehkä se mitä tällä hetkellä tunnen on elämää (ah kuinka filosofiselta taas olen kuulostavinani), sitä todellista jota olen niin kovasti vältellyt.

Voi kun voisin kasvaa valmiiksi nyt heti. Mutta kun en voi. Ja toisaalta, mitä hauskaa siinä sitten olisi? Ja tuolla hauskalla minä en todellakaan tarkoita haha-hauskaa vaan jotain ihan muuta. Kokemuksia.