Ihmettelin aiemmin, miksi pelkään kiharatukkaista ystävääni niin paljon.

Kai minä alitajuisesti edelleen ajattelen, etten voi kelvata tällaisena. Kelpaan JOKO fyysisesti TAI psyykkisesti, ihan vaan kaverina, mutten mitenkään voisi kelvata koko pakettina.

Olen niin vakuuttunut omasta huonoudestani. Tai ehkä muuten vaan pelkään, minä olen pelokas lapsi. Vaikka eikö surkea itsetunto juuri ole pelkoa siitä, että tulee hylätyksi sen perusteella, mitä on. Minun kohdallani näin ainakain taitaa olla. Miten helvetillä siitä pääsee eroon?

Jos kertoisin tämän ihanille pojilleni, he pitäisivät sitä naurettavana. He eivät pitäisi minua naurettavana, vaan sitä että näen itseni tällä tavalla, se on nimittäin niin väärin. Minä olen hieno ihminen ja Kaunis. Niinhän minulle juuri sanottiin. Niin minulle on yritetty sanoa koko elämäni ajan, mutten vaan ota uskoakseni.

Olen kohdannut mörköjä menneisyydestäni ja vähätellyt niitä todella paljon, ajatellut, että eihän tuo mitään. Vitut. Olen tottunut solvaamaan itseäni, tottunut vähättelemään itseäni ja aina toteamaan että on niin paljon parempia kuin minä, olen hakeutunut epäkiitollisiin työtehtäviin ja ottanut marttyyrin roolin, ottanut epäonnistumiset aina todella raskaasti, onnistumiset ohittanut nopeasti vaikka niistä hyvä mieli onkin tullut. Olen aina ajatellut, että en minä kelpaa. Ja miksi? No siksi koska ja sen takia.

Minä olisin tarvinnut
enemmän rohkaisua
tunteen siitä, että minusta ollaan ylpeitä
kehuja edes joskus
tunteen siitä että minua rakastetaan
tunteen siitä että olen hyvä

Mutta kun en saanut. Minä olen rapu, minä olen hemmetin herkkä ja jos rapua ei lapsena tue riittävästi, jos hän ei koe saavansa yltiöpäin rakkautta ja turvaa lukuisia pelkojaan vastaan, hän sulkeutuu kuoreensa vaikka loppuiäkseen. Onneksi vielä ei ole minun loppuikäni.

Sen takia minä pelkään kiharapäistä, ja kaikkia muitakin ystäviäni, kaikkia, jotka jollain tavalla ovat minulle läheisiä, sillä minä en ole koskaan saanut kokea sitä tunnetta, että kelpaisin täysin omana itsenäni.